Armollisuus itseä kohtaan vaatii itsetutkiskelua

Armollisuus itseä kohtaan ei aina ole helppoa suorittamisen ja tekemisen yhteiskunnassa. Olen itse oppinut sen, ettei negatiivisuudella kuitenkaan saavuta mitään asettamiaan tavoitteita. Kannattaa siis mieluummin viljellä armollisuutta, rakkautta ja ystävällisyyttä niin muita kuin itseäänkin kohtaan.

Niin moni meistä ajattelee olevansa jotenkin vääränlainen: liian laiha, liian lihava, liian lyhyt, liian pitkä, taitamaton, saamaton tai mitä tahansa. Moni kertoo äänen pääkopassaan sättivän itseään ja nalkuttavan jatkuvasti. Onneksi itselle rumasti puhuvasta äänestä voi päästä eroon. Tiedän sen, sillä olen itsekin aikanaan ahdistunut vaatekaupan pukukopissa ja puristellut selluliittejani. Olen käynyt läpi ne ajat, kun olen lähtenyt lenkille juokse läski juokse -saatesanojen siivittämänä. On ollut aikoja, kun olen vaatinut itseltäni mahdottomia ja suorittanut arkeani sata lasissa. En kuitenkaan enää useaan vuoteen ole ollut itselleni samanlainen piiskaaja. Kuvittelen, että se, etten ole soimannut itseäni pitkään aikaan tarkoittaa sitä, että kelpaan itselleni juuri tällaisena kuin olen: välillä vähän epävarmana, aiemmin hieman ylipainoisena, aina keskeneräisenä ja kaukana täydellisestä, mutta silti ihan hyvänä tyyppinä.

En osaa tarkalleen sanoa, milloin ajatuskelani muuttui hyväksyväksi ja armolliseksi itseäni kohtaan. En tiedä, mikä oli se hetki, milloin oivalsin, että olen ihminen, joka on inhimillinen, ei koskaan valmis, aina vähän epätäydellinen, mutta sellaista se elämä on. En tiedä, koska se tapahtui, että aloin todella nähdä todellisen itseni sen päässäni jauhavan tarinan sijaan, millainen minun pitäisi olla. Mehän määrittelemme itseämme (ja muitakin) rajallisen tietoisuutemme pohjalta. Olemme päättäneet, että jokin asia on jollain tapaa, ja sitten uskomme siihen.

Uskon, että sillä, että olen tutustunut itseeni, tunteisiini ja toimintatapoihini on valtava merkitys. Jos vain mennä porskuttaa, eikä edes tiedä kuka oikein on, miten voi itseään edes rakastaa? Tämänkään suhteen ilmaisia lounaita ei ole. Ei pysty vain päättämään, että nyt alan pitää itsestäni, uskon, että erityisesti jos se on pulmallista, siihen pitää opetella. Tai ehkä pitää paremminkin opetella pois siitä, että soimaa itseään, nalkuttaa, vaatii liikoja ja yrittää kontrolloida elämäänsä, sillä sellainen toiminta on mahdotonta. Ensimmäinen askel on sen tunnistaminen, kuinka itse toimii. Koska jos ei ymmärrä omia toimintatapojaan, miten voisi koskaan muuttaa mitään?

Ulkonäkö on itselleni toki yhä tärkeä asia, mutta se ei ole asia, joka pyörii mielessäni jatkuvasti. Tykkään kivoista vaatteista, tykkään meikata, haluan huolehtia itsestäni parhain tavoin. Urheilen paljon ja näytän mielelläni sporttiselta. Nukun riittävästi. Syön terveellisesti ja muistan välipalat. Mitä kiireisempää jaksoa elän, sitä paremmin huolehdin itsestäni. ProPud on sitä paitsi nopea keino saada verensokerit aisoihin ja täytettä vatsaan.

Mutta ehkä suurin ero on siinä, että nykyään teen noita asioita itseni takia ja itseäni varten, en muita ihmisiä miellyttääkseni. Teen niitä siksi, että olen huomannut niiden asioiden kautta voivani paremmin.

Ehkä sekin on valintaa, että on tyytyväinen itsensä kanssa joka hetki niillä eväillä, jotka sillä hetkellä omistaa, sen näköisenä kuin on. Uskon kuitenkin, että se tyytyväisyys johtaa myös parempiin muutoksiin kuin koskaan voi tyytymättömyydestä kummuta.

Tämä tuli suoraan sydämestäni. Armollista kesän jatkoa myös sinulle!

Jenny

Categories: