Jaksaminen

Kello on puoli kahdeksan illalla. Saavun kotiin hiestä märkänä kolmen painavan kassin kanssa, jotka pitävät sisällään koulukirjat, treenikamat, kameran, lompakon & muut ”perustarpeet” sekä kasan kaikenlaista muuta roinaa, jota on tarttunut päivän aikana mukaan. Syke hakkaa vieläkin, vaikka treenistä on jo vierähtänyt puolituntia – tulin nimittäin suoraan jumpasta kotiin. On niin nälkä, että haen jääkaapista ProPudin proteiinipirtelön, sillä ruoan valmistumiseen tulee kulumaan vielä ainakin kaksikymmentä minuuttia, enkä kestä enää yhtäkään minuuttia tätä vatsan kurnimista. Lasken painavat kantamukseni lattialle, kulautan pirtelön alas kurkusta ja riisun vasta sitten kengät. Sanon aina, ettei kengät jalassa saisi kulkea kotona, mutta nyt annoin itselleni luvan.

Lähdin aamulla tästä samaisesta eteisestä kello 8.30 ja olen ollut tasan 11 tuntia liikenteessä. Sen yhdentoista tunnin aikana olen kävellyt lähemmäs 20 000 askelta: hoitanut työ- ja koulujuttuja, tehnyt muutaman eri somepäivityksen, nähnyt ystäviä, ollut mallina eräissä kuvauksissa, käynyt jumpassa ja roudannut niitä kolmea pirun painavaa kassia mukanani ympäri Helsingin keskustan aluetta.

Nyt eteisessä seistessäni tunnen, kuinka olen aivan loppu. Väsyttää niin pirusti, että en edes riisu takkia, ennen kuin jo kaadun lattialle. En muista, kuinka olisin viimeksi ollut näin rikki ”tavallisesta” arkipäivästä.

Kuinka ollakaan, että juuri hetki sitten totesin ystävälleni, etten ole ollenkaan ylikuormittunut, vaikka teenkin montaa työtä ja koulua samanaikaisesti – sanoin hänelle, että rakastan sekalaista arkeani. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin päinvastaiselta. Olen jopa vähän vihainen itselleni, etten ottanut missään välissä happea ja rauhoittunut.

Tältä se siis mahtaa tuntua, kun on uupunut. Kun ei jaksaisi evääkään liikuttaa, ei edes mennä suihkuun, vaikka makaakin hikiset treenikamppeet niskassa eteisen lattialla. Tältäkö ihmisistä tuntuu, kun he tulevat pitkän ja stressaavan työpäivän ja omien harrastusmenojen jälkeen kotiin? Ajatella, että sitten pitäisi vielä kokata ruokaa (parhaimmassa – tai siis haastavimmassa – tapauksessa koko perheelle), käydä suihkussa ja ehtiä vielä rentoutuakin ennen uutta (mahdollisesti yhtä hektistä ja stressaavaa) työpäivää. Ei ihmekään, että moni on burn outin partaalla.

Edellä mainittu skenaario on monille arkea. Yhä useampi tuntee olevansa ylikuormittunut, kun työstressi heijastuu kaikkialle vapaa-aikaan. Yöunet kärsivät, joiden takia ruokailu on epäsäännöllistä tai sille ei ole aikaa ja oma jaksaminen heikkenee. Ei ole aikaa vain olla, sillä kaikki se vapaa-aika, mitä töistä irtoaa, menee joko perheestä huolehtimiseen, salilla tai urheiluharrastuksessa käymiseen tai joihinkin muihin menoihin. Sitten ihmetyttää, miksi aina väsyttää, miksi paino ei putoa tai miksi vireystila ei pysy tasaisena.

Kysymys kuuluukin: Miten joku jaksaa? Ja pitääkö meidän ihmisten jaksaa tehdä niin paljon?

Minusta on mukavaa olla mukana niin monissa eri projekteissa, sillä vaikka ajoittain se tuntuukin raskaalta, on lopulta kaikki mitä teen sellaista, mitä rakastan. Voin käsi sydämellä sanoa, että rakastan työtäni.

Sen lisäksi minulla on ympärilläni joukko ihmisiä, joiden seura ei kuormita minua, vaan joiden seura enemmänkin kannustaa ja inspiroi minua. Ja ehkä tärkeimpänä: osaan pitää huolen itsestäni. Olen opetellut välillä sanomaan ei muille ja laittanut itseni etusijalle. Ottanut aikaa sille, että saan vain olla ja pitää huolen siitä, että jaksan.

Priorisoin arjessani sitä, että ehdin syödä hyvin – kiireisimpinä päivinä pidän välipaloja aina laukussa mukana, joista yksi tämän hetken lemppareistani on ProPudin vadelma-valkosuklaa proteiinipirtelö.  Hyvin syömisen lisäksi pidän huolen siitä, että saan ja kerkeän liikkua ilman kiirettä. Käyn ulkoilemassa, salilla, jumpissa tai kaverin kanssa lenkillä.

Se lieneekin vastaukseksi siihen, miksi kestän elää ulkopuolisen korviin ”stressaavalta ja rankalta” kuulostavaa arkea ja ylipäätään jaksan olla mukana niin monissa eri projekteissa, ja niiden lisäksi vielä pitää yllä omaa sekä henkistä, että fyysistä hyvinvointiani.

Näin ollen oma vastaukseni kysymykseen ”pitääkö meidän jaksaa” on ehdottomasti ei. Meidän ei pidä tehdä mitään. Meidän täytyy haluta tehdä asioita. Oli kyse sitten työstä, opiskelusta, vapaa-ajan aktiviteeteista tai ystävyys- tai parisuhteista. Arjessa ja työssä jaksamiselle on yksi ja ainut todellinen energianlähde. Se on Intohimo, isolla i:llä. Kun tekee työtä, josta inspiroituu ja jota kohtaan tuntee suurta intohimoa, pystyy tekemään paljon erilaisia projekteja ylikuormittumatta.

Hoidan itse tällä hetkellä muutamaa eri some –tiliä, kirjoitan blogia, teen YouTube videoita, ohjaan liikuntaa, sekä opiskelen ammattikorkeassa tradenomiksi viimeistä vuotta, enkä silti koe, että olisin stressaantunut tai uupunut. Vaikka kyllä, välillä on juurikin niitä päiviä, kun kiroan tämän elämäntyylin maan syvimpään kuoppaan eteisen lattialla hikisissä treenivaatteissa maatessani. Mutta päällimmäisenä tunnen olevani todella kiitollinen siitä, että saan tehdä tätä kaikkea.

Vaikka tänään olinkin aivan loppu ja melkein vannoin, etten halua tällaisia päiviä enää koskaan, tiedostan, että nämä tuntemukset ovat ohimeneviä. Huomenna on taas uusi päivä, jolloin saan tehdä asioita, joita rakastan. Saan olla inspiroivien ihmisten ympäröimänä. Saan jakaa omia visioitani ja toteuttaa niitä. Saan tulla kotiin rakastavaan ja rentoon ympäristöön. Ja ennen kaikkea saan tuntea olevani todella onnellinen.

Meidän ei siis tarvitse, eikä pidä jaksaa. Meidän täytyy haluta jaksaa. Mennä kohti unelmia, eikä pelätä sanoa niitä ääneen.

Älä siis pelkää olla massasta poikkeava. Älä pelkää sitä, ettet jaksa tehdä kaikkea, mitä naapurisi tekee.

Sinä olet ainutlaatuinen, olet oma itsesi ja kestät juuri sen verran, kuin kestät.

Categories: